Aihearkisto: Puuska II

Toinen puuska: Tiina

Miten suomalaiset hahmottivat ympäröivää maailmaa ennen kuin tiede ja havainnot tulivat kuvioihin? Mielestäni toisen myrskypuuskan ydin tiivistyi tämän kysymyksen ympärille. Nykyään ilmiöitä voidaan selittää objektiivisen tutkimuksen ja pitkien havaintosarjojen avulla. Dataa on runsaasti tarjolla ja usein kiistely keskittyykin sen tulkintoihin tai siinä oleviin puutteisiin. Faktoja oli kuitenkin myös ennen tätä, vaikka niiden muoto erosikin nykyisestä. Kuten myrskypuuskassamme luennoinut dosentti Risto Pulkkinen totesi: kansanusko oli vahva asia. Taloissa uskottiin asuvan kotitonttu, eikä sitä kukaan kyseenalaistanut. Se oli fakta.

Ajatustapa kuului sen ajan maailmankuvaan ja tapaan ymmärtää ympäröivää maailmaa. Nykyään kaikki mitä ei voida konkreettisesti havainnoin todistaa on vähintäänkin epäilyttävää. Ja vaikka joku kirjaisikin ylös havaintonsa kodissaan asustelevasta tontusta, se tuskin riittäisi päteväksi aineistoksi kotitonttujen olemassaolosta.

Modernissa yhteiskunnassa luonto ja luontokappaleet eivät enää olleet yli- tai edes tasavertainen kumppani vaan kokoelma erilaisia persoonattomia resursseja. Ennen kuin tiede astui kehiin, luontoa yritettiin hallita (sen ajan ihmiset ehkä itsevarmasti jättäisivät sanan ”yrittää” pois) usein magian keinoin. Koska sää vaikuttaa kaikkeen tekemiseemme, se kiinnosti ihmisiä jo ennen kuin meteorologiaa oli olemassakaan. Suomen kirjallisuuden seuran arkistot pitivätkin sisällään mielenkiintoista aineistoa siitä, millaisia säähän ja luonnonilmiöihin, kuten ukkoseen, liittyviä uskomuksia kansalla oli. Loppiaisen vastainen kirkas ja tähtinen yö kertoi hyvästä marjavuodesta, viheltämällä tai köyteen solmuja sitomalla taas saattoi vaikuttaa lähestyvään ukonilmaan.

Toinen puuska 17.5.2017: Kulttuuri, Suomen kirjallisuuden seura

Tiina Ervasti

Toinen puuska: Reetta

Toinen puuska toukokuun puolessa välissä.

Nyt ei tuule tai myrskyä. Kevät on Helsingissä jo pitkällä. Aiheenamme on kansanperinne ja luonnonvoimat. Tapaamme Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ”kaikkein pyhimmässä” – pienessä arkistohuoneessa, jossa säilytetään Suomen kansan vanhimpia runoja. Kansanrunoutta, jossa ilmenee nykyisestä suuresti poikkeava maailmankuva ja luontosuhde.

Uskontotieteilijä Risto Pulkkinen kertoo suomalaisesta muinaisesta maailmankuvasta, joka oli kolmikerroksinen. Oli ylinen, keskinen ja alinen maailma. Ylinen ja alinen kuuluivat tuonpuoleiseen, ja keskinen oli tämänpuoleista, arkitodellisuutta. Ylistä hallitsi maailman luoja, alista vainajien jumala. Keskisessä oli puolestaan useita suppeamman alueen hallitsijoita, kuten luonnonhaltijat. Ylinen sijaitsi etelässä, alinen pohjoisessa. Vesistöt ja puut olivat tärkeitä välittäjiä eri kerrosten välillä. Tuon- ja tämänpuoleinen läpäisivät toisensa ja ihmisen oli arjessaan huomioitava tuonpuoleinen. Asiat, joita ei voitu hallita ”luonnollisin” keinoin, olivat tuonpuoleisia, pyhiä, ja niitä oli käsiteltävä rituaalein. Luonto kuului osittain tuonpuoleiseen ja siten se oli pyhää eikä ollut ihmisen hallinnassa. Sitä hyviteltiin rituaalein, jotta se olisi suosiollinen. Luonto oli myös personoitu. Kaikella elävällä oli oma tahto ja sielu. Myös saaliseläimillä, jotka omasta tahdostaan antautuivat metsästäjälle. Samaanit olivat sielu-uskon asiantuntijoita ja toimivat välittäjinä tämän- ja tuonpuoleisen välillä. Oli tärkeätä taata sekä ihmisen että luonnon onni ja terveys. Ihminen ei ollut luontoa ylempänä, sillä hän oli siitä täysin riippuvainen. Mitä alkukantaisempi yhteisö, sitä tasaveroisempi on ollut ihmisen suhde eläimeen. Eläimet on nähty jopa ylivertaisina ihmiseen nähden, sillä niillä on uskottu vaistojensa kautta olleen yhteys tuonpuoleiseen ja siksi samaanien apuhenget olivat eläinhahmoisia.

Nykyisin pyrimme ymmärtämään ympäröivää maailmaa ja sen ilmiöitä pitkälti tieteellisen tiedon avulla. Kaikkea tiede ei pysty kuitenkaan selittämään, koskaan. Miten me sitten yritämme hallita asioita, joita emme voi ”luonnollisin” keinoin hallita? Onni ja epäonni, sattuma, kohtalon oikku, halumme ja toiveemme, toiset ihmiset ja heidän tahtonsa, elämämme kulku, pahuus, sairaudet, kuolema – ja kaikesta teknologiasta ja varustelusta huolimatta myös luonnonvoimat. Ihminen voi hallita lopulta elämäänsä nykyisinkin aika vähän. Miten me nyt järkeilemme, selitämme? Mitä keinoja me käytämme ollessamme olosuhteiden armoilla, avuttomimmillamme?

Ihmisellä on edelleen taipumus taikauskoiseen ja maagiseen ajatteluun. Haluamme uskoa tarkoitukseen, merkitykseen. Kun jotain ravisuttavaa tapahtuu, saatamme kokea yliluonnollisia elämyksiä. Tapahtuu selittämättömiä. Tulkitsemme ympäristöämme tunteidemme kautta. Rakennamme ehyttä tarinaa kokemuksillemme, elämällemme.

Tiede pyrkii kertomaan varmoja totuuksia tämänpuoleisesta, ympäröivästä todellisuudestamme, mutta taide voi kurkottaa nykyihmisen yliseen ja aliseen maailmaan, tuonpuoleiseen, hallitsemattomaan ja tuntemattomaan. Näin kenties myös Myrskyn merkit -hankkeessamme.

Toinen puuska 17.5.2017: Kulttuuri, Suomen kirjallisuuden seura

Reetta Karhunkorva

 

Toinen puuska: Leena

Muinaismyrskyssä

Puuska 17.5.2017 pidettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa. Taas uusi tuulen suunta. Muinaissuomalaisilla oli kaksi yhtä todellista maisemaa: näkyvä, fyysinen maisema ja fyysisen läpäisevä, näkymätön, myyttinen maisema. Kumpikaan niistä ei ollut yliluonnollinen; kaikki oli luonnollista, osa siitä oli vain tuonpuoleista.

Luonnossa oli monenlaista voimaa. Ukkosenjumala oli eläinhahmoinen, usein lintu.

Opin sen, ettei hyppäys ensimmäisen puuskan nykyluonnontieteellisestä ilmapiiristä toisen puuskan muinaisuskomukselliseen ilmapiiriin olekaan niin suuri loikka: luonnon hyödyntämisen keinoina tiede ja magia ovat eriaikaisia, mutta eivät niin kovin erilaisia.

Toinen puuska 17.5.2017: Kulttuuri, Suomen kirjallisuuden seura

Leena Paaskoski