Toinen puuska: Reetta

Toinen puuska toukokuun puolessa välissä.

Nyt ei tuule tai myrskyä. Kevät on Helsingissä jo pitkällä. Aiheenamme on kansanperinne ja luonnonvoimat. Tapaamme Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ”kaikkein pyhimmässä” – pienessä arkistohuoneessa, jossa säilytetään Suomen kansan vanhimpia runoja. Kansanrunoutta, jossa ilmenee nykyisestä suuresti poikkeava maailmankuva ja luontosuhde.

Uskontotieteilijä Risto Pulkkinen kertoo suomalaisesta muinaisesta maailmankuvasta, joka oli kolmikerroksinen. Oli ylinen, keskinen ja alinen maailma. Ylinen ja alinen kuuluivat tuonpuoleiseen, ja keskinen oli tämänpuoleista, arkitodellisuutta. Ylistä hallitsi maailman luoja, alista vainajien jumala. Keskisessä oli puolestaan useita suppeamman alueen hallitsijoita, kuten luonnonhaltijat. Ylinen sijaitsi etelässä, alinen pohjoisessa. Vesistöt ja puut olivat tärkeitä välittäjiä eri kerrosten välillä. Tuon- ja tämänpuoleinen läpäisivät toisensa ja ihmisen oli arjessaan huomioitava tuonpuoleinen. Asiat, joita ei voitu hallita ”luonnollisin” keinoin, olivat tuonpuoleisia, pyhiä, ja niitä oli käsiteltävä rituaalein. Luonto kuului osittain tuonpuoleiseen ja siten se oli pyhää eikä ollut ihmisen hallinnassa. Sitä hyviteltiin rituaalein, jotta se olisi suosiollinen. Luonto oli myös personoitu. Kaikella elävällä oli oma tahto ja sielu. Myös saaliseläimillä, jotka omasta tahdostaan antautuivat metsästäjälle. Samaanit olivat sielu-uskon asiantuntijoita ja toimivat välittäjinä tämän- ja tuonpuoleisen välillä. Oli tärkeätä taata sekä ihmisen että luonnon onni ja terveys. Ihminen ei ollut luontoa ylempänä, sillä hän oli siitä täysin riippuvainen. Mitä alkukantaisempi yhteisö, sitä tasaveroisempi on ollut ihmisen suhde eläimeen. Eläimet on nähty jopa ylivertaisina ihmiseen nähden, sillä niillä on uskottu vaistojensa kautta olleen yhteys tuonpuoleiseen ja siksi samaanien apuhenget olivat eläinhahmoisia.

Nykyisin pyrimme ymmärtämään ympäröivää maailmaa ja sen ilmiöitä pitkälti tieteellisen tiedon avulla. Kaikkea tiede ei pysty kuitenkaan selittämään, koskaan. Miten me sitten yritämme hallita asioita, joita emme voi ”luonnollisin” keinoin hallita? Onni ja epäonni, sattuma, kohtalon oikku, halumme ja toiveemme, toiset ihmiset ja heidän tahtonsa, elämämme kulku, pahuus, sairaudet, kuolema – ja kaikesta teknologiasta ja varustelusta huolimatta myös luonnonvoimat. Ihminen voi hallita lopulta elämäänsä nykyisinkin aika vähän. Miten me nyt järkeilemme, selitämme? Mitä keinoja me käytämme ollessamme olosuhteiden armoilla, avuttomimmillamme?

Ihmisellä on edelleen taipumus taikauskoiseen ja maagiseen ajatteluun. Haluamme uskoa tarkoitukseen, merkitykseen. Kun jotain ravisuttavaa tapahtuu, saatamme kokea yliluonnollisia elämyksiä. Tapahtuu selittämättömiä. Tulkitsemme ympäristöämme tunteidemme kautta. Rakennamme ehyttä tarinaa kokemuksillemme, elämällemme.

Tiede pyrkii kertomaan varmoja totuuksia tämänpuoleisesta, ympäröivästä todellisuudestamme, mutta taide voi kurkottaa nykyihmisen yliseen ja aliseen maailmaan, tuonpuoleiseen, hallitsemattomaan ja tuntemattomaan. Näin kenties myös Myrskyn merkit -hankkeessamme.

Toinen puuska 17.5.2017: Kulttuuri, Suomen kirjallisuuden seura

Reetta Karhunkorva