Kaikki kirjoittajan Myrskyn merkit artikkelit

Kolmas puuska: Tiina

Muistan erään kollegani kuvailleen tutkijan työtä niin, että se vaatii pitkäjänteisyyttä, järjestelmällisyyttä mutta myös luovuutta, että keksii esittää oikeat tutkimuskysymykset.

Tuo kuvaus nousi mieleeni Myrskyn merkit -hankkeen kolmannessa puuskatapaamisessa, kun taiteilija Antti Laitinen kertoi taideteoksistaan ja työtavoistaan. Usein teoksen tarina tuntui alkavan kysymyksestä. Voisiko suomalaiseen järveen istuttaa jäävuoren? Pystyykö metsän lajittelemaan osiin? Voiko orapihlajapensaan pakottaa kaksiulotteiseksi? Onko mahdollista rakentaa ihmisen kokoinen kaarnavene? Ja voisiko sillä ihmisen kokoisella kaarnaveneellä sitten purjehtia meren yli?

Vastaus kaikkiin kysymyksiin on kyllä, kyllä voi, jos vain keksii kokeilla. Oli inspiroivaa kuunnella, miten taiteilija on kyseenalaistanut ja haastanut luonnon fysiikan ja tavan rakentaa asioita. Kolmiulotteisen metsän tai puun voi pakottaa sille epäluonnolliseen kaksiulotteiseen muotoon tai kummankin voi pilkkoa osiin ja tehdä niistä palapelin palasia. Tutkimuksessa edetään usein toiseen suuntaan: aineiston palasista ja datan numeroista lähdetään rakentamaan kysymykseen vastausta. Niin taiteen kuin tieteenkin kohdalla lopputulos saattaa olla yllättävä: aineiston päädytäänkin erilaiseen lopputulokseen kuin oletettiin tai kaarnavene kantaa kuin kantaakin taiteilijan turvallisesti meren yli Helsingistä Viroon.

Päivän toisella puoliskolla myrskyjä lähestyttiin myrskybongaavan valokuvaajan, Janne Kommosen, näkökulmasta. Myrskybongarille fysiikka on työkalu, samoin kuin taiteilijalle tai tutkijallekin, mutta tässä tapauksessa se auttaa ymmärtämään ilmiötä – ja ehkäpä valitsemaan tiedon perusteella parhaan mahdollisen kuvauspaikan lähestyvälle myräkälle. Yllätyksellisyys on läsnä myös myrskybongauksessa. Välillä rajuilma lähestyykin ennakoitua nopeammin ja kameran kanssa on juostava kaatosadetta karkuun tai ”lupaava” myrsky vaimeneekin tavalliseksi matalapaineeksi.

Kolmas puuska, 2.10.2017: Taide, Somero

Tiina Ervasti

Toinen puuska: Tiina

Miten suomalaiset hahmottivat ympäröivää maailmaa ennen kuin tiede ja havainnot tulivat kuvioihin? Mielestäni toisen myrskypuuskan ydin tiivistyi tämän kysymyksen ympärille. Nykyään ilmiöitä voidaan selittää objektiivisen tutkimuksen ja pitkien havaintosarjojen avulla. Dataa on runsaasti tarjolla ja usein kiistely keskittyykin sen tulkintoihin tai siinä oleviin puutteisiin. Faktoja oli kuitenkin myös ennen tätä, vaikka niiden muoto erosikin nykyisestä. Kuten myrskypuuskassamme luennoinut dosentti Risto Pulkkinen totesi: kansanusko oli vahva asia. Taloissa uskottiin asuvan kotitonttu, eikä sitä kukaan kyseenalaistanut. Se oli fakta.

Ajatustapa kuului sen ajan maailmankuvaan ja tapaan ymmärtää ympäröivää maailmaa. Nykyään kaikki mitä ei voida konkreettisesti havainnoin todistaa on vähintäänkin epäilyttävää. Ja vaikka joku kirjaisikin ylös havaintonsa kodissaan asustelevasta tontusta, se tuskin riittäisi päteväksi aineistoksi kotitonttujen olemassaolosta.

Modernissa yhteiskunnassa luonto ja luontokappaleet eivät enää olleet yli- tai edes tasavertainen kumppani vaan kokoelma erilaisia persoonattomia resursseja. Ennen kuin tiede astui kehiin, luontoa yritettiin hallita (sen ajan ihmiset ehkä itsevarmasti jättäisivät sanan ”yrittää” pois) usein magian keinoin. Koska sää vaikuttaa kaikkeen tekemiseemme, se kiinnosti ihmisiä jo ennen kuin meteorologiaa oli olemassakaan. Suomen kirjallisuuden seuran arkistot pitivätkin sisällään mielenkiintoista aineistoa siitä, millaisia säähän ja luonnonilmiöihin, kuten ukkoseen, liittyviä uskomuksia kansalla oli. Loppiaisen vastainen kirkas ja tähtinen yö kertoi hyvästä marjavuodesta, viheltämällä tai köyteen solmuja sitomalla taas saattoi vaikuttaa lähestyvään ukonilmaan.

Toinen puuska 17.5.2017: Kulttuuri, Suomen kirjallisuuden seura

Tiina Ervasti

Kolmas puuska: Leena

Myrskyn merkkien kolmannessa Puuskassa Somerniemellä perehdyttiin Antin tapaan tehdä taidetta, työryhmän tapaan tehdä sienipastaa ja Kiiran tapaan tehdä tuhoja. Entä jos puut nousisivat myrskyn jälkeen kuolleista takaisin pystyyn? Taide pystyy siihenkin, mihin metsätalous ei pysty! Miten se vaikuttaisi myrskykokemuksiimme? Olisiko myrsky vähemmän dramaattinen ja kokemuksemme siitä vähemmän vaikuttava, ellei setekisikään lopullista jälkeä, jättäisi pysyviä arpia, kadottaisi kaikkea mitä oli? Ehkä Kiira olisi silkkaa sirkushuvia, silmänkääntötemppuja, eikä lainkaan kaikkien aikojen kohtalokkain nainen, joka pystyy puhdistamaan ympäristön.

”Kiira on Suomen joillakin alueilla tunnettu paha uskomusolento. Kiira tuli toisinaan asumaan talon pihapiiriin, jolloin se kannatti ajaa pois loitsulla ja taioilla. Kiirastorstai oli erityisen suotuisa päivä kiiran karkottamiseen. Nimitys Kiira on ilmeisesti syntynyt sanasta kiirastorstai, jonka vastine ruotsissa merkitsee puhdistamista ja torstaita, ja tulee juuri siitä, että sinä päivänä ihmisten asuinympäristöt puhdistettiin pahoista hengistä. Samoin kiirastuli viittaa puhdistamiseen.” (Wikipedia)

Kolmas puuska, 2.10.2017: Taide, Somero

Leena Paaskoski

Kolmas puuska: Reetta

Taiteilijan ja myrskybongarin tekemisen tapa.

Lokakuun 2. päivä, maanantai. Ruska parhaimmillaan. Kolmas puuskamme Antti Laitisen ja hänen puolisonsa taidekansakoululla keskellä somerolaista maaseutua.

Kaarnaveneellä Viroon. Järven siirtämistä ämpärillä paikasta toiseen. Hehtaarin metsän lajittelua osiinsa. Jäätyneen meren halkaisemista. Itse rakennetulla paratiisisaarella soutelua Thames-jokea pitkin. Metsän poikana elelyä.

Hullunrohkeita, mahdottomilta tuntuvia ideoita. Tarkkaa etukäteistutkimusta, sinnikästä kokeilua, runsaasti yrityksiä, raskasta fyysistä työtä, käden ja käytännön taitoja sekä rohkeata itsensä likoon laittamista. Kekseliäisyyttä. Huumorin ja syvämietteisten pohdintojen yhdistelmiä.

Taide ja taiteen tekeminen elämäntapana ja elämänasenteena. Tutkiminen, kokeileminen, yllättävien, uusien näkökulmien löytäminen, yrittäminen, puurtaminen. Innostuminen, uppoutuminen.

Myrskyyn liittyen kokeilun ja työstämisen alla on uudenlainen ”marionettipuu”, joka romahtaa kasaan, mutta nousee takaisin pystyyn narusta vetämällä.

Antin tekeminen naurattaa, hämmästyttää ja herättää kunnioitusta, kaikkea samaan aikaan.

Lounastauolla myrskyporukkamme valmistaa yhdessä ruokaa. Sienipastaa isäntämme lähimetsästään aamulla keräämistä sienistä. Osa perkaa niitä, osa tekee salaattia, osa kattaa pöydän ja osa kokkaa. Tunnelma on kotoisa. Voiko työnteko olla näin hauskaa?

Tauon jälkeen saamme kuulla ja nähdä Jannen esityksen myrskybongauksesta. Kuvin, tietolähtein, erilaisen myrskydatan ja sääpäivystyksen kautta. Jannen yksi intohimo on luonnon ja sen ilmiöiden kuvaaminen. Revontulia, tähtitaivasta, myrskyjä, merta. Viime aikoina time lapse -kuvauksena. Jälkikasvu ei ainakaan toistaiseksi jaa intohimoa myrskyjen kokemiseen ja taltioimiseen. Jannekin joutuu siksi välillä välttämään myrskynsilmää ja tyytymään myrskyn tarkkailuun etäämpää.

Lopuksi vielä kierros taiteilijan pihapiirissä, josta löytyvät mm. ei minnekään vievät portaat, haarniskoitu puu sekä osiin katkottu puu rautatankojen avulla pystyssä pellon laidassa.

Metsä puineen tarjoaa taiteen tekemiseen materiaaleja ja otollisen kokeilukentän.

Kolmas puuska, 2.10.2017: Taide, Somero

Reetta Karhunkorva

Toinen puuska: Reetta

Toinen puuska toukokuun puolessa välissä.

Nyt ei tuule tai myrskyä. Kevät on Helsingissä jo pitkällä. Aiheenamme on kansanperinne ja luonnonvoimat. Tapaamme Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ”kaikkein pyhimmässä” – pienessä arkistohuoneessa, jossa säilytetään Suomen kansan vanhimpia runoja. Kansanrunoutta, jossa ilmenee nykyisestä suuresti poikkeava maailmankuva ja luontosuhde.

Uskontotieteilijä Risto Pulkkinen kertoo suomalaisesta muinaisesta maailmankuvasta, joka oli kolmikerroksinen. Oli ylinen, keskinen ja alinen maailma. Ylinen ja alinen kuuluivat tuonpuoleiseen, ja keskinen oli tämänpuoleista, arkitodellisuutta. Ylistä hallitsi maailman luoja, alista vainajien jumala. Keskisessä oli puolestaan useita suppeamman alueen hallitsijoita, kuten luonnonhaltijat. Ylinen sijaitsi etelässä, alinen pohjoisessa. Vesistöt ja puut olivat tärkeitä välittäjiä eri kerrosten välillä. Tuon- ja tämänpuoleinen läpäisivät toisensa ja ihmisen oli arjessaan huomioitava tuonpuoleinen. Asiat, joita ei voitu hallita ”luonnollisin” keinoin, olivat tuonpuoleisia, pyhiä, ja niitä oli käsiteltävä rituaalein. Luonto kuului osittain tuonpuoleiseen ja siten se oli pyhää eikä ollut ihmisen hallinnassa. Sitä hyviteltiin rituaalein, jotta se olisi suosiollinen. Luonto oli myös personoitu. Kaikella elävällä oli oma tahto ja sielu. Myös saaliseläimillä, jotka omasta tahdostaan antautuivat metsästäjälle. Samaanit olivat sielu-uskon asiantuntijoita ja toimivat välittäjinä tämän- ja tuonpuoleisen välillä. Oli tärkeätä taata sekä ihmisen että luonnon onni ja terveys. Ihminen ei ollut luontoa ylempänä, sillä hän oli siitä täysin riippuvainen. Mitä alkukantaisempi yhteisö, sitä tasaveroisempi on ollut ihmisen suhde eläimeen. Eläimet on nähty jopa ylivertaisina ihmiseen nähden, sillä niillä on uskottu vaistojensa kautta olleen yhteys tuonpuoleiseen ja siksi samaanien apuhenget olivat eläinhahmoisia.

Nykyisin pyrimme ymmärtämään ympäröivää maailmaa ja sen ilmiöitä pitkälti tieteellisen tiedon avulla. Kaikkea tiede ei pysty kuitenkaan selittämään, koskaan. Miten me sitten yritämme hallita asioita, joita emme voi ”luonnollisin” keinoin hallita? Onni ja epäonni, sattuma, kohtalon oikku, halumme ja toiveemme, toiset ihmiset ja heidän tahtonsa, elämämme kulku, pahuus, sairaudet, kuolema – ja kaikesta teknologiasta ja varustelusta huolimatta myös luonnonvoimat. Ihminen voi hallita lopulta elämäänsä nykyisinkin aika vähän. Miten me nyt järkeilemme, selitämme? Mitä keinoja me käytämme ollessamme olosuhteiden armoilla, avuttomimmillamme?

Ihmisellä on edelleen taipumus taikauskoiseen ja maagiseen ajatteluun. Haluamme uskoa tarkoitukseen, merkitykseen. Kun jotain ravisuttavaa tapahtuu, saatamme kokea yliluonnollisia elämyksiä. Tapahtuu selittämättömiä. Tulkitsemme ympäristöämme tunteidemme kautta. Rakennamme ehyttä tarinaa kokemuksillemme, elämällemme.

Tiede pyrkii kertomaan varmoja totuuksia tämänpuoleisesta, ympäröivästä todellisuudestamme, mutta taide voi kurkottaa nykyihmisen yliseen ja aliseen maailmaan, tuonpuoleiseen, hallitsemattomaan ja tuntemattomaan. Näin kenties myös Myrskyn merkit -hankkeessamme.

Toinen puuska 17.5.2017: Kulttuuri, Suomen kirjallisuuden seura

Reetta Karhunkorva